maaliskuuta 2018
          

20.3.2018



Moodus

Kaukaista räjähdystä muistuttavia ääni-ilmiöitä kuullaan toisinaan eri puolilla maapalloa, lähinnä rannikkoalueilla. Ilmiö tunnetaan lukuisilla paikallisilla tai yleisimmillä nimityksillä. Ilmiö on Brontidi italiaksi ja Uminari japaniksi, englanniksi nimityksiä ovat esimerkiksi mistpouffer ("sumuposahtaja") ja fog gun ("sumutykki"). Äänet muistuttavat ukkosta, räjähdystä tai tykinlaukausta, ukkoseen ne eivät kuitenkaan liity. Osa havainnoista ei ole "aitoja". Ääniä voivat nykyisin aiheuttaa esimerkiksi yliäänikoneet, mutta nämä ääni-ilmiöt on tunnettu jo kauan ennen lentokoneita, jo esimerkiksi intiaanien mytologiassa.

Eräs tunnettu havaintopaikka on Moodus-niminen kaupunki Yhdysvaltojen Connecticutissa. Siellä ilmiölle on oma paikallinen nimityksensä, Moodus Noises ("Moodus-äänet"). Kaupunki on saanut nimensä intiaanikielestä, jossa "Machimoodus" tarkoittaa äänten paikkaa. Kalliovuorilla kuultavia laukausta muistuttavia ääniä kutsutaan Kalliovuorten kanuunoiksi.

Ilmiölle on annettu useita mytologisia ja tieteellisiä selityksiä. Ilmiön alkuperä on tieteellisessä mielessä epävarma. Samaan aikaan äänten kanssa on rekisteröity erittäin heikkoja maanjäristyksiä, niin heikkoja, ettei ihminen voi mitenkään havaita niitä. Nämä maanjäristykset ovat kuitenkin niin heikkoja, että ne eivät luultavasti aiheuta ääntä, vaan niillä ja äänillä on sama alkuperä. Erään teorian mukaan äänet johtuvat merenpohjasta purkautuvasta kaasusta.




Lähde:
Kaukaista räjähdystä muistuttavat ääni-ilmiöt - Wikipedia
          



Rendlesham forest roswell
Lähde: humansarefree.com

Rendleshamin ufotapaus tarkoittaa Englannin Suffolkissa Rendleshamin metsässä joulukuun lopussa 1980 tehtyjä havaintoja selittämättömistä valoilmiöistä ja niihin liittyviä väitteitä tuntematonta alkuperää olevan aluksen tai alusten laskeutumisesta. Tapaus sattui tuolloin Yhdysvaltain ilmavoimien käytössä olleen Woodbridgen tukikohdan ulkopuolella. Tapahtumien silminnäkijöinä oli kymmeniä ilmavoimien miehistön jäseniä kahden tai kolmen päivän aikana. Eräät ufotutkijat pitävät sitä Britannian kenties merkittävimpänä ufotapauksena ja yhtenä maailmanlaajuisesti tunnetuimmista. Samoin kuin Berwynvuoren ufotapausta, sitä on vertailtu Roswellin tapaukseen Yhdysvalloissa, ja siihen on monesti viitattu "Britannian Roswellina".

Britannian puolustusministeriö (MoD) on kiistänyt, että tapahtuma on aiheuttanut uhkaa maan kansalliselle turvallisuudelle ja on näin ollen lausunut ettei tapausta ole koskaan tutkittu asevoimia koskettavana kysymyksenä. Arvovaltaisin tämän asennoitumisen jyrkästi kyseenalaistanut taho oli amiraali Peter Hill-Norton, entinen Britannian asevoimien kansliapäällikkö ja myöhempi NATOn sotilaallisen komitean päällikkö, joka lausui käsityksenään, että tämänkaltainen tapaus ydinasetukikohdan alueella on väistämättä myös kansallista turvallisuutta koskettava kysymys. Silminnäkijä ja virkaatekevä tukikohdan komentaja everstiluutnantti Charles Halt on myös esittänyt eriävän mielipiteensä ja väittää, että tapahtumaa pyrkivät pimittämään sekä Britannian että Yhdysvaltojen tiedustelupalvelut. Jälkikäteen saatu todistusaineisto viittasi siihen, että Britannian puolustusministeriöllä oli hallussaan huomattava asiakirja-aineisto aiheesta, mikä johti väitteisiin salailusta; jotkut ovat tulkinneet tämän osana laajempaa systemaattista tiedon pimittämistä liittyen ufoilmiön todelliseen luonteeseen (väitetty ufo-salailu). Kun tämä aineisto julkistettiin vuonna 2001, kävi ilmi että se koostuu enimmäkseen puolustusministeriön sisäisestä kirjeenvaihdosta ja vastauksista yleisöltä tulleisiin tiedusteluihin. Syväluotaavan tutkimuksen puute julkistetuissa dokumenteissa on yhteneväinen sen lausunnon kanssa, ettei Britannian puolustusministeriö ottanut tapausta vakavasti. Julkistetuissa asiakirjoissa on myös annettu selitys sille, miksei Britannian silloinen puolustusministeri Trefgarne halunnut puolustusministeriön tutkivan asiaa enempää.

Rendleshamin metsä


Rendleshamin metsän omistaa Britannian metsäntutkimuslaitos ja sen laajuus on noin 15 neliökilometriä koostuen istutetuista havupuista, vaihtelevista lehtimetsävyöhykkeistä, kanervikosta ja kosteikoista. Se sijaitsee Suffolkin kreivikunnassa, noin 13 kilometriä itään Ipswichin kaupungista.

Tapaus sattui kahden entisen sotilastukikohdan läheisyydessä, RAF Bentwatersin, joka on metsän pohjoispuolella, ja RAF Woodbridgen, joka ulottuu metsän alueelle lännestä ja on metsän ympäröimä itäiseltä ja pohjoiselta osalta. Tuohon aikaan tukikohdat olivat Yhdysvaltain ilmavoimien käytössä ja ilmavoimien everstiluutnantin Gordon E. Williamsin komennossa. Tukikohdan komentaja oli eversti Ted Conrad, ja hänen varamiehensä everstiluutnantti Charles I. Halt. Haltin puolustusministeriölle antaman muistion ja hänen henkilökohtaisen silminnäkijäkertomuksensa väitetään antaneen tapaukselle uskottavuutta.

Tapauksen päätapahtumat, mukaan luettuna aluksen tai alusten väitetty laskeutuminen, sattuivat metsässä noin puoli kilometriä itään Woodbridgen tukikohdan itäiseltä portilta, jossa vartiomiehet havaitsijat oudon valon laskeutuvan metsään. Metsä ulottuu tuossa kohden noin 1,6 kilometriä tukikohdan itäiseltä portilta paikallisen maanviljelijän pellolle, missä tapahtumat saivat väitetysti jatkoa.

Orford Nessin majakka, jota tapahtumaan kriittisesti suhtautuvat pitävät tapauksen yhteydessä havaitun välähtelevän valon lähteenä, sijaitsee samassa suunnassa kuin havaittu valo, mutta viisi kilometriä itään siitä, mihin Rendleshamin metsä loppuu. Alueelta on julkaistu yksityiskohtaisia karttoja tapahtumien sijainneista. ja nykyajan ilmanäkymä alueesta löytyy Google Maps -palvelusta.

Päätapahtumat


26. joulukuuta

Noin kello kolme yöllä 26. joulukuuta 1980 partio Woodbridgen itäiseltä portilta raportoi outoja valoja, jotka näyttivät laskeutuvan läheiseen Rendleshamin metsään. Sotilaat pitivät sitä ensin pakkolaskun tehneenä lentokoneena, mutta mentyään metsään tutkimaan, he näkivät outojen valojen liikkuvan puiden lomassa, samoin kuin kirkkaan valon, joka näytti tulevan maahan laskeutuneesta tunnistamattomasta kohteesta. Yksi sotilaista, ylikersantti Jim Penniston, väitti myöhemmin kohdanneensa "tuntematonta alkuperää olevan aluksen" ja tehneensä yksityiskohtaisia muistiinpanoja sen piirteistä, koskeneensa sen "lämmintä" pintaa, sekä kopioineensa lukuisia symboleita sen rungosta. Esine väitetysti lensi pois lyhyen lähikontaktin jälkeen. Penniston myös väitti nähneensä aluksessa kolmijalkaisen laskutelineen, joka jätti maahan kolme painaumajälkeä, jotka olivat näkyvissä vielä seuraavana päivänä. Penniston esitti sittemmin käsityksenään, että hänen kohtaamansa "alus" oli tullut tulevaisuudesta ja sen miehistönä oli aikamatkustajia, ei maan ulkopuolisia olentoja.

Pian kello neljän jälkeen aamuyöstä paikallinen poliisi kutsuttiin tapahtumapaikalle, mutta raportoi, että ainoat valot jotka hän kykeni näkemään, tulivat läheisestä majakasta joitakin kilometrejä rannikon suuntaan. Eräät raportit väittävät, että paikallisen maatilan eläimet olivat käyttäytyneet tapahtuman aikana pelokkaasti ja olleet paniikin vallassa.

Auringonnousun jälkeen aamulla 26. joulukuuta sotilaat palasivat pienelle aukiolle lähelle metsän itäistä rajaa ja löysivät maasta kolme pientä painaumaa kolmiomuodostelmassa sekä palamisjälkiä ja katkenneita oksia läheisissä puissa. Jäljistä otettiin kipsivalos ja niitä on näytetty televisiossa esitetyissä dokumenttiohjelmissa. Aamulla kello 10.30 paikallinen poliisi hälytettiin uudelleen paikalle, sillä kertaa tutkimaan maassa olleita jälkiä, jotka poliisin mukaan saattoivat olla eläinten tekemiä.

28. joulukuuta

Sotilaat palasivat tapahtumapaikalle uudelleen varhain 28. joulukuuta 1980 säteilymittareiden kanssa, joskin heidän saamiensa lukemien merkityksestä kiistellään. Virkaatekevä tukikohdan komentaja everstiluutnantti Charles I. Halt lähti itse tutkimaan havaintoa ja nauhoitti keskeiset tapahtumat mikrokasettinauhurille. Haltin tutkima alue oli lähellä Rendleshamin metsän itäistä rajaa, ja sen koordinaatit ovat noin 52° 05' 20" N, 1° 26' 57" E.

Tämän tutkimuksen aikana Haltille kerrottiin idässä pellon poikki kulkevasta välähtelevästä valosta, joka oli lähes linjassa paikallisen maatilan kanssa. Orford Nessin majakka on näkyvissä kauempana idässä samassa suunnassa havaitun valon kanssa.

Myöhemmin tähdenkaltaisia valoja nähtiin taivaalla pohjoisesta etelään, ja kirkkain niistä näytti lähettävän ajoittain valokiilan alas maahan.

On myös väitetty, että Yhdysvaltain ilmavoimat olisi videoinut tapahtuman mutta ainakaan sellaista videonauhoitetta ei ole julkistettu.

Haltin nauhoite




Lue myös:
Yhdysvaltain laivaston upseeri: kuuluisa Rendleshamin UFO-tapaus on totta

Lähde:
Rendleshamin ufotapaus - Wikipedia
          

14.3.2018



Kuu

MTV.fi julkaisi uutisen jo vuonna 2016, mutta tapaus on silti erittäin mielenkiintoinen.

"Nasan arkistoista löytyy aavemainen tapaus neljän vuosikymmenen takaa."

Oli vuosi 1969 ja Apollo 10 -lento asettui kuun kiertoradalle. Kyseessä oli kenraaliharjoitus vain muutamaa kuukautta myöhemmin tapahtuneelle ihmisen ensimmäiselle laskeutumiselle kuuhun.

Apollo 10 kiersi kuun pimeälle puolelle, jossa radioyhteys maahan katkeaa noin tunniksi. Radion piti olla täysin mykkä, mutta sitten tapahtui jotakin hyvin omituista: aluksen radiosta alkoi kuulua outoa ääntä, jota astronautit kuvailivat "musiikiksi toisesta maailmasta".

Ääntä kuului noin tunnin ajan. Ennen kuin radioyhteys maahan palasi, astronautit keskustelivat siitä, pitäisikö hämmentävästä kokemuksesta kertoa lennonjohdolle. Äänen lähde jäi mysteeriksi ja arkistotiedot lennosta jäivät unohduksiin.

Nasan arkistot tapauksesta avautuivat vuonna 2008, ja dokumenttisarja NASA's Unexplained Files toi nyt aavemaiset äänet suuren yleisön yleisön tietoisuuteen.

Dokumentissa yhdeksi mahdolliseksi syyksi äänille esitetään se, että kuun ilmakehä olisi voinut häiritä aluksen radion toimintaa. Asiantuntijoiden mukaan kuun ilmakehä on kuitenkin liian heikko aiheuttaakseen moista häiriötä.






Lue myös:
'Music' Heard by Apollo 10 Astronauts at the Moon Not from Aliens

Lähteet:
MTV.fi uutinen
huffingtonpost.com
          



winchesterin kummitustalo

Kummituskartano


Winchester Mystery House (alun perin Winchester House) on suuri kartano Kalifornian San Joséssa San Franciscon lahden metropolialueella. Viktoriaaniseen tyyliin koristellussa talossa on yli 160 huonetta. Kartano on tunnettu hyvin epätavallisesta suunnittelustaan: talossa on lukuisia valeovia, seinään tai kattoon päättyviä portaikkoja ja sisäseiniin tai -kattoihin asennettuja ikkunoita. Kartanon rakennutti Winchester-kiväärejä valmistaneen asetehtailijan William Wirt Winchesterin leski Sarah Winchester.

Winchester Repeating Arms Companyn omistanut William Wirt Winchester kuoli vuonna 1881 jättäen huomattavan omaisuuden vaimolleen Sarah Winchesterille, joka muutti Yhdysvaltain itärannikolta länteen Kaliforniaan rakennuttaakseen itselleen kartanon. Aikalaismediassa ja myöhemmässä kirjallisuudessa laajalti kerrotun tarinan mukaan Sarah Winchester pelkäsi Winchester-kivääreihin kuolleiden ihmisten henkien kostoa, ja rakennutti kartanosta poikkeuksellisen suuren ja sokkeloisen, koska uskoi etteivät henget löytäisi häntä kartanon sokkeloista.

Kartanon rakennustyöt aloitettiin vuonna 1884. Rakentaminen jatkui talon jatkuvasti laajentuessa lähes neljäkymmentä vuotta Winchesterin kuolemaan vuonna 1922 asti. Kartano vaurioitui vuoden 1906 San Franciscon suuressa maanjäristyksessä, joka aiheutti kartanon seitsemänkerroksisen tornin sortumisen, ja jätti Sarah Winchesterin itsensä loukkuun vaurioituneiden ovien taakse moneksi tunniksi. Maanjäristyksen jälkeen talon alkuperäinen pääovi sinetöitiin kiinni, ja useita huoneita, kuten suuri tanssisali, suljettiin pysyvästi.

Pian Winchesterin kuoleman jälkeen kartano avattiin yleisölle nähtävyytenä, ja aiemmin yksinkertaisesti Winchesterin talona tunnettua kartanoa alettiin kutsua nimellä "Winchester Mystery House" (suom. Winchesterin mysteeritalo). Rakennus on sittemmin lisätty Yhdysvaltain kansalliseen historiallisten paikkojen rekisteriin.

Arkkitehtuuri


Rakennus edustaa viktoriaanista arkkitehtuuria. Puurakenteisen kartanon julkisivu on katettu paanuilla, ja talossa on runsaasti puusta veistettyä koristelua sekä useita lasimaalauksia. Kartanon sisätilojen seinien ja kattojen paneeleihin sekä lattioiden parketteihin on käytetty runsaasti arvokasta puuta, kuten tiikkiä ja mahonkia. Talon suunnittelussa on lukuisia epätavanomaisia ratkaisuja, kuten ylösalaisin asennettuja pylväitä, seinään päättyviä valeovia ja sisäseiniin asennettuja ikkunoita. Luku 13 on talon suunnittelussa toistuva teema: monet talon ikkunat jakaantuvat kolmeentoista ruutuun, portaikoissa on usein kolmetoista porrasta, kasvihuoneessa on kolmetoista kupolia ja talon pesualtaiden ritilöissä on kolmetoista reikää.




Lue myös:
IS.fi uutinen mysteeritalosta
MTV.fi Karmeimmat kummitustalot

Lähde:
Winchester Mystery House - Wikipedia
          

12.3.2018



ufo

Uusi UFO-video herättää mielenkiintoa netissä


Videolla näkyy, miten Yhdysvaltalainen hävittäjäpilotti saa lukittua kameraansa merenpinnan yläpuolella kiitävän tunnistamattoman lentävän esineen.

- Hitto vieköön! Mikä *ittu tuo on? - Pilotti sanoo videolle.

- Katso, kun se lentää. Mikä se on? Toinen pilotti lisää.

Video kuvattiin FA-18 Super Hornet hävittäjästä vuonna 2015.





Lähteet:
findance.com
Voiceofpeopletoday.com
          

11.3.2018



Mystiikan maailma - Kummittelu

Mystiikan maailma - Kummittelu


Jokaiselle rajatiedosta kiinnostuneelle tämä on erinomainen opus! Kirja käsittelee paljon kummitus- ja poltergeist tapauksia. Sivuille on myös mahtunut tunnetumpiakin tapauksia mm. Amityvillen kauhutalo, josta löytyy tietoa.

Kirja tarjoaa varmasti jännittäviä iltalukuhetkiä.
Kustantaja: Lademan
Kieli: Suomi
Painovuosi: 1991
Sivumäärä: 143

Voit etsiä kirjaa esim torista tai antikvaari.fi sivulta.
          

9.3.2018



Okiku nukke

Japanilainen riivattu nukke


Kerrotaan, että 17-vuotias poika nimeltä Eikichi Suzuki osti nuken vuonna 1918. Hän oli ollut kiertelemässä tunnetun ostoskadun, Tanuki-kojin liikkeitä ja päättänyt ostaa nuken 2-vuotiaalle sisarelleen Okikulle. Tyttö rakasti nukkeaan ja leikki sillä päivittäin, mutta yllättäen seuraavana vuonna hän sairastui ja kuoli. Perhe asetti nuken talon alttarille ja rukoili Okikun puolesta jokainen päivä.

Vain muutama kuukausi myöhemmin outoja asioita alkoi tapahtumaan. Nuken hiukset alkoivat kasvamaan ja useat kertovat, että nukke saattoi liikkua itsestään silloin tällöin. Ihmiset väittivät, että Okikun henki oli riivannut nuken. Nukke nimettiin Okiku:ksi tytön mukaan.

Suzukin perhe muutti Sakhaliin ja he päättivät lahjoittaa Nuken Mannenjiin. Sitä on säilytetty Mannenjin temppelissä Japanissa vuodesta 1938 lähtien. Hiusten kasvulle ei ole löytynyt selitystä ja temppelin mukaan nuken hiukset leikataan säännöllisesti. Eräs tutkija jopa kertoi, että nuken hiukset ovat tismalleen samanlaiset kuin lapsilla.




Lähde:
Kauhublogi - Okiku-nukke
          



The Angels of Mons
Lähde: marksimner.me.uk

Monsin enkelit ovat joukko enkeleitä, jotka laajalle levinneen legendan mukaan suojelivat brittiläisiä sotilaita Monsin taistelussa ensimmäisen maailmansodan alussa.

Monsin taistelussa 22.–23. elokuuta 1914 Brittiläinen siirtoarmeija taisteli huomattavasti suurempaa saksalaisjoukkoa vastaan ja kärsi raskaita tappioita. Britit onnistuivat vetäytymään parempiin puolustusasemiin Marnejoelle ja estivät Ranskan 5. armeijan joutumisen saarrostuksiin. Taistelua on kuvailtu Britanniassa myyttisillä termeillä ja verrattu Agincourtin taisteluun satavuotisessa sodassa.

Legenda


Pian taistelun jälkeen The Evening News -lehdessä julkaistiin kirjoitus "The Bowmen", jonka oli kirjoittanut walesilainen kirjailija Arthur Machen. Kirjoituksessa aavemaiset jousimiehet Agincourtin taistelusta saapuvat Monsiin sen jälkeen, kun eräs brittisotilas on huutanut Pyhän Yrjön nimeä. Jousimiehet tuhosivat saksalaisen sotajoukon. Monet lukijat uskoivat tarinan todeksi, vaikka Machen ei itse missään vaiheessa väittänyt sen olevan totta. Eräs pappi kertoi Machenille, että on erehdys luulla tarinaa fiktioksi.

Seuraavaan kevääseen mennessä tarinasta liikkui jo useita versioita, joissa muun muassa kerrottiin kaatuneiden saksalaisten ruumiista löytyneen nuolenkärjistä syntyneitä haavoja. Saksalaisten julmuudet Belgiassa lisäsivät brittien uskoa, että Jumala on sodassa Britannian puolella.

Lähde:
Monsin enkelit - Wikipedia
The Angels of Mons
          

8.3.2018



Ihmissusi

Jean Grenier


Jean Grenier (n. 1590–1610) oli ihmissudeksi epäilty poika, joka mainitaan muun muassa Sabine Baring-Gouldin kirjassa The Book of Were-Wolves (1865). Tiedot hänestä perustuvat vuonna 1603 pidetyn oikeudenkäynnin asiakirjoihin.

Jean Grenier oli köyhän työläisen poika S. Antoine de Pizonin kylästä, vaikka hän itse väittikin olevansa papin poika. Kolme kuukautta ennen kohtaustaan hän oli lähtenyt kotoaan ja ollut sekalaisissa töissä eri paikoissa tai kerjännyt maantiellä. Hän oli ollut monta kertaa hoitamassa maanviljelijöiden laumoja, mutta koska hän ei ollut hoitanut tehtäviään tyydyttävästi, hänet irtisanottiin. Kuulustelussa poika oli haluton paljastamaan tietoja menneisyydestään, minkä takia kaikki hänen antamansa tiedot tarkistettiin.

Oikeudenkäynti


Oikeudenkäynnissä Grenier myönsi tappaneensa ja syöneensä useita lapsia. Hän kertoi pääseensä sisään erääseen taloon pienessä kylässä ja löytäneensä sieltä pienen lapsen kehdostaan. Hän oli ottanut lapsen kehdostaan, paennut talosta ja syönyt lapsesta sen minkä jaksoi. Loput hän oli antanut toiselle sudelle. S. Antoine de Pizonin lähellä hän oli hyökännyt pienen lammaspaimentytön kimppuun ja syönyt hänet. Kuusi viikkoa ennen kiinnijäämistään hän oli hyökännyt taas yhden tytön kimppuun samalla alueella. Eparonissa hän olisi tappanut M. Millonin koiran, ellei omistaja olisi tullut suojelemaan eläintään.

Tämän lisäksi Grenier tunnusti yrittäneensä tappaa ja syödä Marguerite Poirierin, joka kuitenkin piti hänet kauempana kepin avulla. Kysyttäessä hän osasi tunnistaa Marguerite Poirierin viiden muun tytön joukosta ja kertoi tytön haavoista, jotka hän oli tehnyt hampaillaan. Lisäksi Marguerite Poirier pystyi ainoana ihmisenä todistamaan Grenierin muuttuneen sudeksi. Myös hänen hyökkäyksensä erästä pientä poikaa vastaan todistettiin, kun poikaa ja hänet pelastanutta setää kuulusteltiin.
>br> Grenierin mukaan hän oli juossut pitkin maata sutena siitä lähtien, kun hän oli kymmenen tai yhdentoista ikäinen. Silloin hänen naapurinsa Duthillaire (joidenkin lähteiden mukaan Pierre La Tilhaire) oli esitellyt hänet metsässä asuvalle mustapukuiselle miehelle, Metsän ruhtinaalle (Maître de la Forêt), joka oli merkinnyt hänet kynnellään ja antanut salvaa ja suden nahan, joiden ansiosta hän pystyi muuttamaan muotoaan sudeksi. Metsän ruhtinaan käskystä hän kulki kylissä tappamassa lapsia. Yleensä hän kävi kierroksillaan muutaman tunnin kerrallaan, kun kuu oli katoamassa, ja muuntautui öisin. Vain kerran hän matkasi Duthillairen kanssa, mutta he eivät olleet surmanneet ketään silloin.

Grenier syytti isäänsä avunannosta ja oman sudennahan omistuksesta. Hän myös kertoi, että oli isänsä kanssa ollut Grillanden kylässä, missä Grenier oli tappanut hanhia paimentamassa olleen tytön. Grenierin mukaan hänen äitipuolensa oli muuttanut erilleen hänen isästään, kun äitipuoli oli nähnyt isän oksentavan ulos koiran tassut ja lapsen sormia. Grenierin mukaan Metsän ruhtinas oli kieltänyt vasemman peukalonkynnen pureskelun.

Duthillaire pidätettiin ja Grenierin isä tuotiin oikeudenkäynnin eteen. Grenierin isän ja äitipuolen antamat lausunnot pitivät monessa kohtaa yhtä Grenierin kertomuksien kanssa. Kadonneiden lasten vanhempien antamat päivämäärät ja kaikki haavat, jotka Grenier kertoi tehneensä, sekä niiden tekotavat pitivät myös paikkansa Grenierin antamien tietojen kanssa.

Kun Grenier tuotiin isänsä luo, hän alkoi muuttaa tarinansa tietoja ja pitkään jatkunut kuulustelu keskeytettiin. Seuraavan kerran, kun isä ja poika olivat samassa oikeussalissa, Grenier ei juuri muuttanut kertomustaan.

Tuomio


Puolustuksen puolelta oikeutta kehotettiin unohtamaan noituus ja pedoksimuuntautuminen ja sen sijaan huomioimaan lapsen ikä ja mielentila. Grenier todettiin hyvin jälkeenjääneeksi. Puolustus esitti myös, että lykantropia on vain hallusinaatio, ja että todellinen ruumiinmuutos tapahtui vain hullun ihmisen mielessä. Niinpä Grenieriä ei voisi rangaista tästä rikoksesta. Lisäksi hänen moraalinen kehityksensä ja koulutuksensa todettiin olevan vähäisiä.

Oikeus tuomitsi Grenierin vangiksi Bordeaux'n luostariin, jossa hänelle opetettaisiin kristillisiä tapoja ja moraalia. Jos hän yrittäisi paeta, hänet surmattaisiin. Hänen isäänsä vastaan ei saatu todisteita ja mies vapautettiin oikeussalista syytteittä.

Myöhemmin


Heti vapauduttuaan luostarin alueelle Grenier juoksi puutarhoissa hullun lailla neljällä jalalla. Hän löysi verisen kasan kokilta ylijääneitä sisälmyksiä ja kävi niiden kimppuun syöden ne uskomattoman nopeasti.

Seitsemän vuoden luostarielämän jälkeen pojasta oli tullut hyvin ujo ja nöyristelevä eikä hän halunnut katsoa ketään kasvoihin. Hänen silmänsä olivat syvällä päässä ja rauhattomat, hampaat olivat pitkät ja hyvin ulkonevat. Grenierin kynnet olivat mustat ja joissain kohdista aivan loppuun kuluneet. Hänen mielensä oli tyhjä eikä hän näyttänyt ymmärtävän muita kuin aivan yksinkertaisia asioita. Hän kuoli kahdenkymmenen vuoden iässä.

Lähde:
Jean Grenier - Wikipedia
          

5.3.2018



La bête du Gévaudan

Gévaudanin peto (ransk. La bête du Gévaudan) on nimi, joka annettiin ihmisten kimppuun hyökänneelle eläimelle entisen Gévaudanin provinssin alueella Etelä-Ranskassa vuosina 1764–1767. Hyökkäyksissä sai surmansa jopa yli 100 henkilöä. Monet historiantutkijat pitävät ihmisten kimppuun kävijöinä mahdollisesti useita eri susia, mutta hyökkääjäksi on esitetty myös muita eläimiä.

Piirteet


Aikalaiset kuvailivat Gévaudanin petoa sutta suuremmaksi ja sen turkkia punertavaksi. Sen pää oli suhteellisen pieni ja sen korvat samoin pienet ja pystyt. Rinnan väritys oli harmaa ja häntä käyrä. Joissakin kuvauksissa pedon takajalkoja kuvailtiin etujalkoja lyhyemmiksi ja sillä sanottiin olleen mustia ratoja selässä. Pedon sanottiin liikkuvan päivällä valoisaan aikaan ja nousevan joskus takajaloilleen. Uhrinsa se tappoi puremalla kaulasta tai naamasta. Petona pidettyinä kahdesta sudesta molemmilla oli sudelle epätavallinen turkin väritys.

Hyökkäykset


Ensimmäinen Gévaudanin pedon hyökkäys tapahtui kesäkuussa 1764 Fôret de Mercoiressa lähellä Langognea. Hyökkäyksen kohteena oli lehmiä paimentamassa ollut nuori nainen. Naisella oli mukanaan koiria, mutta pedon hyökätessä ne pakenivat. Naisen paimentamat lehmät kuitenkin karkottivat sen sarvillaan. Nainen kuvaili petoa suurikokoiseksi sudeksi. Ensimmäinen kuolemantapaus tapahtui samassa kuussa 30. päivänä. Uhri oli 14-vuotias lammaspaimen Jeanne Boulet. Tämän jälkeen tapahtui yhteensä 11 kuolemaan johtanutta hyökkäystä marraskuuhun saakka, jonka lopulla alueelle määrättiin armeijan sotilaita jahtaamaan petoa. Hyökkäykset kuitenkin jatkuivat ja 24. joulukuuta 1764 7-vuotias poika sai surmansa. Hänen lisäkseen vuoden loppuun mennessä surmansa saivat myös lammaspaimen ja kaksi nuorta tyttöä. 12. tammikuuta 1765 peto hyökkäsi lapsijoukon kimppuun Vileret d’Apcherin lähellä. Peto sai yhden lapsista kiinni, mutta muut ajoivat sen pois kepeillä ja kiviä heittämällä, eikä kukaan kuollut. Tähän mennessä kapteeni Duhamelin johtamat armeijan joukot olivat tappaneet jo noin 100 sutta mutta eivät olleet onnistuneet lopettamaan hyökkäyksiä. Ranskan kuningas Ludvig XV kiinnitti tilanteeseen huomiota ja määräsi paikalle maineikkaan normandialaisen sudenmetsästäjä Dennevalin, mutta hänkään ei onnistunut tehtävässään. Heinäkuussa kuningas lähetti paikalle Antoine de Beauternen.

8. syyskuuta 1765 eräs tyttö katosi Vachelerien kylästä lähellä Paulhac-en-Margeridea. Beauterne ja muutamat riistanhoitajat löysivät tämän ruumiin, jonka jalka oli osittain syöty. Tytön kaulassa oli puremajäljet. Syyskuun keskivaiheeseen mennessä kuolleita oli jo 73 noin 50 kilometrin levyisellä alueella. 20. syyskuuta Beauternen onnistui tappaa suurikokoinen susi. Sen ruho annettiin sittemmin Muséum d’Histoire Naturelleen Pariisiin, josta se sittemmin katosi. Tämän jälkeen hyökkäykset lakkasivat lähes kolmen kuukauden ajaksi.

Toinen peto


Peto hyökkäsi jälleen kahden lapsen kimppuun 2. joulukuuta 1765. Lisää lapsia sai surmansa tammi- ja helmikuussa 1766 ja paikalliset anoivat apua kuninkaalta. Koska petoa pidettiin virallisesti jo tapettuna, ei apua kuitenkaan tullut. Erään pikkutytön kuoltua jälleen 18. kesäkuuta 1767 joukko metsästäjiä lähti jahtaamaan petoa. Seuraavana päivänä Jean Chastel -niminen metsästäjä ampui punertavan eläimen ja tämän jälkeen pedon hyökkäykset loppuivat kokonaan. Pedon ruhoa tutki luonnontutkija Georges Leclerc de Buffon. Ruho oli sittemmin Muséum d’Histoire Naturellen kokoelmissa vuoteen 1819 saakka. Peto tunnistettiin omana aikanaan juovahyeenaksi tai sudeksi. Kaikkiaan pedon surmaamien lukumäärä vaihtelee lähteestä riippuen. Tutkija de Beaufortin vuonna 1987 tekemän arvion mukaan hyökkäyksiä tapahtui yhteensä 210. Kuolonuhreja oli 113 ja haavoittuneita 49. Tapetuista 98 oli syöty ainakin osittain.

Selityksiä


Monet historioitsijat pitävät todennäköisenä sitä, että ainakin suuressa osassa hyökkäyksiä kyse oli sudesta tai useista susista. Pedoksi on tosin ehdotettu lukuisia muitakin eläinlajeja. Ehdotettuja eläimiä ovat muun muassa koira, suden ja koiran sekoitus, juovahyeena, ahma ja paviaani. Kahden tapetun pedon kuvausten perusteella jotkin tutkijat ovat päätelleet, että kyseessä oli mahdollisesti suden ja jonkin alueella käytetyn suuren paimenkoirarodun sekoitus. Yhden paviaanin ampumisesta alueella huhuttiin alueella samoihin aikoihin. Jean-Jacques Barloyn teorian mukaan alueen protestantit päästivät tarkoituksellisesti alueelle irti juovahyeenan protestanttien ja jesuiittojen kiistojen takia sen jälkeen, kun ensimmäinen peto tapettiin vuonna 1765. Pedon on myös väitetty olleen eläimennahkaan pukeutunut murhaaja ja Chastelin on väitetty ampuneen hyeenan peitelläkseen murhaajan tekoja.

Lähteet:
Gévaudanin peto - Wikipedia
          

1.3.2018



Dead Sea scrolls

Kuolleenmeren kääröt tai Qumranin tekstit ovat reilun 900 käsikirjoituksen joukko, joka löydettiin vuosina 1947–1956 yhdestätoista Qumranin lähistöllä sijaitsevasta luolasta lähellä Kuolluttamerta. Vuonna 2017 eräät arkeologit Heprealaisesta yliopistosta esittivät löytäneensä "luolan 12", jonka yhteyttä muihin luoliin ei ole kuitenkaan vielä todennettu; luolassa ei ollut kääröjä, joissa olisi ollut kirjoitusta.

Kuolleenmeren läheltä on löydetty muitakin varhaisia käsikirjoitusfragmentteja (esim. Wadi Murabba'atista, Nahal Heveristä), joten Kuolleenmeren kääröt -nimitys kattaa tarkkaan ottaen laajemman joukon kirjoituksia, mutta useimmiten sillä tarkoitetaan nimenomaan Qumranin tekstejä.

Suurin osa löydöistä on säilynyt vain katkelmina, käsikirjoituspalasina. Vain kymmenkunta käsikirjoitusta on säilynyt kokonaisena tai lähes kokonaisena. Suurin osa on kirjoitettu nahalle, mutta joukossa on myös joitakin papyrusfragmentteja. Tekstit on kirjoitettu hepreaksi (suurin osa), arameaksi ja kreikaksi.

Tekstien joukossa on Vanhan testamentin/Heprealaisen Raamatun (Tanakin) kirjojen käsikirjoituksia, apokryfisiä ja pseudepigrafisia tekstejä sekä entuudestaan tuntemattomia uskonnollisia tekstejä.

Kääröjen kirjoittajista ei ole tietoa. Perinteisesti kirjoittajat on yhdistetty lähistöllä olevan Khirbet Qumranin asukkaisiin. Näitä on pidetty myös muista lähteistä tunnettuina essealaisina. Esselaisteorian ja varhaisen Qumran-tutkimuksen mukaan asukkaat olivat irroittautuneet omaksi lahkokseen noin 100-luvun eaa. puolivälissä. Syynä tähän olisi ollut kiista ylipapista Jerusalemin temppelissä. Yhteisö olisi elänyt tiukkojen sääntöjen mukaan aina vuoden 68 jaa. juutalaissotaan saakka ja kätkenyt kääröt yhteisön asuinpaikan lähellä sijaitseviin luoliin.

Uudemman tutkimuksen mukaan asutus Qumranilla on alkanut vasta noin 100–50 eaa. eikä asukkaita voi kiistatta yhdistää varmasti tai pelkästään tekstien kirjoittajiin. Qumranin tekstien perusteella puhutaan usein laajemmasta Qumranin liikkeestä tai Kuolleenmeren kääröjen yhteisöistä, jotka olivat vastuussa tekstien laatimisesta, kopioimisesta ja säilyttämisestä ja jotka todennäköisesti asuivat useammassa kuin yhdessä paikassa.

Suurin osa käsikirjoituksista sijoittuu vuosien 200 eaa. ja 100 jaa. välille. Kääröillä on ollut satoja eri kirjoittajia. Qumranin kääröt kertovat kristinuskoa vanhemmasta juudealaisesta ryhmästä ja juutalaisista uskomuksista ja käytännöistä.

Löytöä pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä arkeologisista löydöistä. Kääröjen teksteistä on saatu paljon arvokasta tietoa juutalaisuudesta ja kristinuskoa edeltävistä vaiheista. Kuolleenmeren kääröt ovat tärkeitä Tanakin ja sitä kautta kristillisen Vanhan testamentin tutkimukselle. Kääröt osoittavat, että Tanakin tekstikokoelma ei ollut vielä valmis vuoteen 68 jaa. mennessä. Kuolleenmeren kääröissä on paljastunut eroja keskenään ja vertailussa masoreettiseen tekstiin ja kreikankieliseen Septuagintaan.

Kääröt ja niiden sisältö


Radiohiiliajoituksen, tekstianalyysien ja käsiala-analyysien perusteella kirjoitukset on tehty eri aikoina 100-luvun eaa. ja ensimmäisen vuosisadan välisenä aikana.

Luolasta löytynyt Suuri Jesajan käärö (käärö 1Qls-a) on radiohiiliajoituksella päivätty vuosien 335 eaa.–107 eaa. välille. Se on toiseksi suurin Qumranista löydetyistä kääröistä, pituudeltaan 6,7 metriä. Se on myös yksi tärkeimmistä kääröistä, sillä sen kopioita on löydetty luolista ainakin 18. Vain Egyptistä löytynyttä Nash-papyrusta pidetään vastaavana hepreankielisenä muinaisjäänteenä. Samankaltaista kirjoitettua materiaalia on löytynyt myös muualta lähistöltä, muun muassa Masadan linnoituksesta. Osa kääröistä on kirjoitettu papyrukselle, mutta monet niistä on tehty gevilinä tunnetulle ruskehtavalle eläimennahalle. Kääröt on kirjoitettu linnunsulilla käyttäen mustetta, joka on tehty hiilimustasta ja valkoisesta pigmentistä. Kuparikäärön nimellä tunnettu kirjoitus on kaiverettu kuparilevyille, jotka on sen jälkeen juotettu yhteen.

Suurin osa kääröistä on kirjoitettu yhdellä kolmesta heprean murteesta: raamatullisella heprealla (eli klassisella heprealla), "Kuolleenmeren kääröjen heprealla" kuten Kuparikäärö ja MMT (4QMMT, Miqsat Ma'aseh ha-Torah) tai "proto-tannaitisella" heprealla. Osa kääröistä on arameaksi tai koineeksi.

Käärölöydöt voidaan jakaa kolmeen ryhmään: raamatulliset käsikirjoitukset (noin 25 % kaikista löydöistä, näitä on löytynyt kaikista muista nykyisen Vanhan testamentin kirjoista paitsi Esteristä ja Nehemiasta), apokryfit, pseudepigrafit ja muut juutalaiset uskonnolliset kirjoitukset, joita ei löydy kanonisoidusta heprealaisesta Raamatusta (muun muassa Henokin kirja, Riemuvuosien kirja ja Kahdentoista patriarkan testamentti) sekä yhteisön omat tekstit. Noin 15 % kääröistä on tunnistamattomia.

Yhteisön omat tekstit eli kommentaarit jaetaan kuuteen ryhmään: säännöt (muun muassa Yhdyskuntasääntö (1QS/4QSa-j) ja Damaskon kirja (CD)), eksegeettiset eli Vanhan testamentin kirjoja tulkitsevat tekstit, eskatologiset kirjoitukset (mm. Seurakuntasääntö (1QSa) ja Sotakäärö eli Valon lapsien sota Pimeyden lapsia vastaan (1QM)), runolliset ja liturgiset tekstit (mm. Hymnien kirja eli Hodajot (1QH) ja Sapattiuhrin laulut (4QShirShab)), Halakaa eli lain tulkintaa käsittelevät tekstit ja puhtautta käsittelevät säädökset (mm. Tooran määräyksiä (4QMMT)) sekä Vanhan testamentin parafraasit (mm. Genesis-apokryfi (1QapGen)).

Salaliittoteoriat


Jotkut otaksuivat, että löydön tutkimuksen yhteydessä esiintynyt salailu johtui Vatikaanin vaikutuksesta: Vatikaani olisi mahdollisesti pelännyt löytöjen sisältävän kristinuskolle epäedullista aineistoa. Paavin ja roomalaiskatolisen kirkon vaikutusvalta voisi näin tulla uhatuksi. Salaliittoteorioita ruokki se, että viisi alkuperäisen tutkijaryhmän kahdeksasta jäsenestä oli katolilaisia ja näistä kolme pappeja. Yhtään juutalaista ei valittu tähän juutalaisia tekstejä tutkivaan työryhmään. Antti Marjasen ja Ismo Dunderbergin mukaan salaliittoteoriat ja perättömät huhut johtuivat siitä, ettei pieni tutkijaryhmä pystynyt julkaisemaan tutkimustuloksia tarpeeksi nopeasti.




Suomenkieliset käännökset kääröistä löytyvät osoitteesta: http://www.apokryfikirjat.com

Lähde:
Kuolleenmeren kääröt - Wikipedia
          



Tuukkalan kalmiston muistomerkki
Lähde: Kulttuurireitit

Tuukkalan kalmisto


Tuukkalan kalmiston alueelta kaivettiin vuonna 1886 33 hautaa. Kalmisto löytyi kun Tuukkalaan sijoitetun reservikomppanian harjoituskenttää tasoitettiin. Alueella oletetaan olleen n. 70 hautaa. Suurin osa haudoista on polttamattomia ruumishautoja. Ne ovat ristiretkien ajalta eli 1100-1300-luvuilta. Vanhanaikaisia polttohautoja oli kaikkiaan viisi, joista yhdessä oli mukana hautakalmisto karjalaisine naisen koruineen. Kalmistossa on myös ruumishautoja, jotka sijoituksensa ja asentonsa puolesta viittaavat kristilliseen hautauskulttuuriin.

Youtubessa KriittinenKriitikko nimimerkillä toimiva henkilö kertoo alla löytyvällä videollaan Tuukkalan kalmistosta. Hän koki kavereidensa kanssa painostavaa tunnelmaa, huomasi oudot jalanjäljet sekä näki myöhemmin oudon tumman hahmon.




Lähteet:
paranormaaliblogi.net (main source)
Kulttuurireitit.fi
Tuukkalan kalmisto - Wikipedia
Linkki videoon

Tietoa

Täysikuu 2022  Pörssikurssit  Tietoa

Otamme vastaan kokemuksia

Onko sinulla oma mielenkiintoinen kokemus jaettavaksi lukijoillemme?

Mikäli sinulta löytyy jännittävä/mielenkiintoinen kokemus, niin lähetä yhteydenottolomakkeella viestiä.

Otamme lomakkeen kautta vastaan myös palautteita
ja juttuvinkkejä.

Ota yhteyttä

Mannerheimintie 39